Tuska sisälläni, miksi sitä ei hengiltä saa. Tahdon kaiken olevan helpompaa, mutta miksi kaikki menee aina sieltä mistä aita on korkein...
Tahtoisin vaan, että olisi helpompi hengittää...
torstai 29. marraskuuta 2012
perjantai 23. marraskuuta 2012
Voimavara?
Lapsettomuus voi jossain vaiheessa parisuhdetta olla voimavara, Yhteinen projekti johon kumpikin on sitoutunut, niin fyysisesti kuin henkisesti... Mutta lopulta se voi ollakin kauhea kauhutarina elämän suurin tragedia joka on joka hetkessä läsnä. Se on asia johon ei itse pysty vaikuttamaan vaan pitää antaa aikaa. Viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kuukaudet vuosiksi, vuodet vuosi kymmeniksi...
Se tunne, että joku muu jossain päättää puolestasi saatteko olla perhe. Kenellä on oikeasti oikeus päättää, kenellä on oikeus tulla äidiksi ja isäksi? Ja sitten pohditaan adoptiota. Joo ei sitä projektia voi aloittaa samaan aikaan kun hoidot on käynnissä.. Hoidoissa voi viedä vuosia ja sitten kun siirrytään adoptio jonoon voi mennä toiset kymmenen vuotta, Kyllä tämä on yhden sortin odottamista. Välillä tulee jo tunne että onko tämä oikeesti nyt tämän kaiken arvoista. Mutta aina se loppu tulos.. on se.. Tahdomme oman rakkaan pienen nyytin joka on meidän oma. meidän lapsemme, Rakkautemme "hedelmä"
Voiko tämä ahdistus ja epäoikeudenmukaisuuden tunne helpottaa ennenkö tämä on ohi? Milloin tämä sitten on ohi? Silloin kun hoidot on käyty? Olenko valmis luopumaan hoidoista missä vaiheessa? Olenko valmis luopumaan biologisen lapsen toivosta? ja siitä että saan kantaa sisälläni maailman kauneinta asiaa? - Tätä tilannetta voi yrittää ymmärtää, mutta entä jos se ei vaan mene tajuntaan asti?
Mielen ja oman elämän hallinta kivun keskellä on välillä rankkaa. Välillä jopa pelkään menettää järkeni. Tämän vuoden puolella olen huomannut muuttuvani todella paljon ihmisenä. Olen tullut pinnallisemmaksi ja tunteettomaksi kaikkien tunnepurkauksieni keskellä. Välillä tosiaan huomaan että en tunne enään mitään, kunnes jostain ne tulee kuin tsunamin lailla takaisin mukaan elämään. Olen välillä ajatellut että en ole enään oman elämäni "herra" annan virran kuljettaa...Ulkoinen minäni hymyilee ja antaa ulkoisesti ymmärtää kaiken olevan hyvin, en tahdo ihmisten näkevän tuskaani joka sisälläni valitsee.. Se tunne kun huomaat pitäväsi toisen lasta sylissä ja tunnet kuinka oma sydän itkee kaipuuta. Mietin myös että huomaako minusta ulkopäin että olen viallinen luontokappale. Olen tullut tulokseen. Konkreettisesti tämä on vain minun sisällä oleva asia, mun yksityinen asia jota ulkoa päin ei näe.
On olemassa paskoja päiviä ja sitten niitä vähemmän paskoja päiviä.. Hetken tie on kevyt? ... kaksin kulkea.. : Linkki
On olemassa ilosia asioita ja asioita jotka tuo minulle elämään onnellisuuden tunteita, mutta se on totuus, että se ei poista sitä tuskaa jota tyhjyys sisälläni aiheuttaa...
Se tunne, että joku muu jossain päättää puolestasi saatteko olla perhe. Kenellä on oikeasti oikeus päättää, kenellä on oikeus tulla äidiksi ja isäksi? Ja sitten pohditaan adoptiota. Joo ei sitä projektia voi aloittaa samaan aikaan kun hoidot on käynnissä.. Hoidoissa voi viedä vuosia ja sitten kun siirrytään adoptio jonoon voi mennä toiset kymmenen vuotta, Kyllä tämä on yhden sortin odottamista. Välillä tulee jo tunne että onko tämä oikeesti nyt tämän kaiken arvoista. Mutta aina se loppu tulos.. on se.. Tahdomme oman rakkaan pienen nyytin joka on meidän oma. meidän lapsemme, Rakkautemme "hedelmä"
Voiko tämä ahdistus ja epäoikeudenmukaisuuden tunne helpottaa ennenkö tämä on ohi? Milloin tämä sitten on ohi? Silloin kun hoidot on käyty? Olenko valmis luopumaan hoidoista missä vaiheessa? Olenko valmis luopumaan biologisen lapsen toivosta? ja siitä että saan kantaa sisälläni maailman kauneinta asiaa? - Tätä tilannetta voi yrittää ymmärtää, mutta entä jos se ei vaan mene tajuntaan asti?
Mielen ja oman elämän hallinta kivun keskellä on välillä rankkaa. Välillä jopa pelkään menettää järkeni. Tämän vuoden puolella olen huomannut muuttuvani todella paljon ihmisenä. Olen tullut pinnallisemmaksi ja tunteettomaksi kaikkien tunnepurkauksieni keskellä. Välillä tosiaan huomaan että en tunne enään mitään, kunnes jostain ne tulee kuin tsunamin lailla takaisin mukaan elämään. Olen välillä ajatellut että en ole enään oman elämäni "herra" annan virran kuljettaa...Ulkoinen minäni hymyilee ja antaa ulkoisesti ymmärtää kaiken olevan hyvin, en tahdo ihmisten näkevän tuskaani joka sisälläni valitsee.. Se tunne kun huomaat pitäväsi toisen lasta sylissä ja tunnet kuinka oma sydän itkee kaipuuta. Mietin myös että huomaako minusta ulkopäin että olen viallinen luontokappale. Olen tullut tulokseen. Konkreettisesti tämä on vain minun sisällä oleva asia, mun yksityinen asia jota ulkoa päin ei näe.
On olemassa paskoja päiviä ja sitten niitä vähemmän paskoja päiviä.. Hetken tie on kevyt? ... kaksin kulkea.. : Linkki
On olemassa ilosia asioita ja asioita jotka tuo minulle elämään onnellisuuden tunteita, mutta se on totuus, että se ei poista sitä tuskaa jota tyhjyys sisälläni aiheuttaa...
torstai 22. marraskuuta 2012
Tunteet usvan seassa sekaisin...
Olen pitkästä aikaa pysähtynyt miettimään kokonaisvaltaisena "projektina" tätä kaikkea,,, mihin kaikkeen tämä todella vaikuttaa vaikka ei itse niin tahtoisikaan.. sehän vaikuttaa kaikkeen...
Tunteet on yhtä sekoitusta..Jännittää kun odottaa, ei tahtoisi toivoa liikoja pettymysten takia, mutta aina jossain on se toivon kipinä..Välilllä kaikki tuntuu mahdottomalta, pelkästää herääminen uuteen aamuun, välillä taas tuntuu että aivan kaikki oln mahdollista..
Henkisesti tämä on ollut pitkä taival, elämä on näyttänyt mulle varjopuolensa vuosien varrella.. Miksi kaikesta pitää tulla niin vaikeaa.. Joskus huomaan olevan aivan pohjalla.. mutta löydän vielä kuopan pohjalta lapion ja kaivan syvemmälle.. sitten löydän puuta josta rakennan tikkaat kunnes huomaan, että rakennus taitoni eivät olekkaan kovin hyvät..
Niinkuin lääkäri taannoin sanoi minulle, että pitää ajatella positiivisesti, eikä siirtää ajatuksia liian kauas..., mutta jotenkin olen niin tottunut pettymää. Ei saisi kun elää tässä hetkessä, mutta silti on jo tunne, että ensi kierrostakaan tai hoidosta ei mitään tapahdu..Tosin joka kierrosta on se hetki kun on aivan varma, että nyt oon niiin raskaana ja nyt musta tulee äiti ja kuvittelee oireet ja lopulta tajuaa kuinka säälittävää olikaan itsensä iloita jostain joka ei vaan ole tarkoitettu meille.
Epätoivon tunteet ja suuren suuret pettymykset ovat kuin varjo auringon tiellä. Koskien kaikkia viime ajan tapahtumia. Mietin ihmisten eritapoja surra ja purkaa asioita. Kuinka tämä vaikuttaa ihmissuhteisiin sekä siihen läheminpään suhteeseen...
Minä tunnen tunteellisena ihmisenä äärettömän isoja tunnemyrskyjä, joita yritän välillä painaa mieleni syövereihin. Välillä en näytä edes miehelleni kuinka masentunut ja ahdistunut olo minulla on. Hymyilen ja pakenen todellisuutta. Mieheni ei jää juurikaan miettimään asioita, ei pysähdy miettimään eikä anna niille valtaa.. Terapoi itseensä harrastuksiensa parissa Hän ei vajoa synkkyyteen ja toivottomuuteen.. Välillä jopa mietin tuntuuko tämä sille ihan saman tekevältä, kunnes taas huomaan hänen kiinnostuvan asiasta. Kysyn missä mennään ja mikä fiilis. Saan vastaukseksi, miksi käyttää voimansa siihen, kun voi vaan kulkea virran mukana. Sitä minäkin haluiaisin. Ja yritän.
Välillä toivon itsekkin olevani helpompi luonne, ja se rauha joka virtaa miehestäni on uskomatonta. Hän tukee minua hiljaisin elein. Mukana polilla huomaan hänen kiinnostuneena kuuntelevan lääkärin teorioita, siitä että meillä on mahdollisuus. Hoitojen alkaessa juttelemme hetken asiasta, muuten asiasta ei keskustella juurikaan, muutakun silloin kun minä pahoittelen tunteitten vuoristo rataa ja hormoonien sivuoireitten kiroamista. Jotenkin tämä tuntuu niin oudolta. Kun kaikki hoidot konkreettisesti tehdään naiselle, miehen tehtäväksi todella vaan jääkin se että toimittaa "tavaransa" ajoissa paikalle. Tämä kaikki saa välillä tunteet, että kuinka epäoikeuden mukainen maailma on, miksi en voi olla vaan normaali, missä on vika.. Oma minä kuva normaalista hedelmällisestä naiseudesta muuttuu. Pitääkö minun olla tässäkin asiassa niin perkeleen erinlainen.
Lapsettomuus hallitsee elämää, joka tilanteissa, se on joka hetkessä mukana vaikka itse sen ei niin tahtoisi olevan. Miettien kaikkia keinoja mitä on yrittänyt. tupakoimattomuudesta greippimehu kuureihin, vyöhyketerapiasta stressaamattomuuteen ja yrittämättömyyteen... ei se vaan seuraa mukana... Aamulla kun avaat telvision ensimäisenä siellä pomppii lasten ohjelmat. Voi kun voisi vaan istahtaa oman pienen kanssa katsomaan tuota . Syödessä aamupalaa, avaat lehden jossa joka toisella sivulla mainostetaan lasten vaatteita taikka leluja. Töissä ollessaan (työskentelen yläkoululla) huomaat jakaessa oppilaille kokeita kotiin vietäväksi. Ja sitten niihin vanhempien allekirjoitus. Pysähtyy miettimään sitäkin hetkee, kuinka vaan odottaa sitäkin hetkeen että oma lapseni toisi koulusta kokeen johon saisin huoltajana kirjottaa nimeni. Käsittämätöntä, mutta totta. Asioita joissa ei ole koskaan kuvitellut olevan sen suurempaa tarkoitusta muuttuu täysin mielessä asiaksi jolla onkin suuri merkitys....
Tunteet on yhtä sekoitusta..Jännittää kun odottaa, ei tahtoisi toivoa liikoja pettymysten takia, mutta aina jossain on se toivon kipinä..Välilllä kaikki tuntuu mahdottomalta, pelkästää herääminen uuteen aamuun, välillä taas tuntuu että aivan kaikki oln mahdollista..
Henkisesti tämä on ollut pitkä taival, elämä on näyttänyt mulle varjopuolensa vuosien varrella.. Miksi kaikesta pitää tulla niin vaikeaa.. Joskus huomaan olevan aivan pohjalla.. mutta löydän vielä kuopan pohjalta lapion ja kaivan syvemmälle.. sitten löydän puuta josta rakennan tikkaat kunnes huomaan, että rakennus taitoni eivät olekkaan kovin hyvät..
Niinkuin lääkäri taannoin sanoi minulle, että pitää ajatella positiivisesti, eikä siirtää ajatuksia liian kauas..., mutta jotenkin olen niin tottunut pettymää. Ei saisi kun elää tässä hetkessä, mutta silti on jo tunne, että ensi kierrostakaan tai hoidosta ei mitään tapahdu..Tosin joka kierrosta on se hetki kun on aivan varma, että nyt oon niiin raskaana ja nyt musta tulee äiti ja kuvittelee oireet ja lopulta tajuaa kuinka säälittävää olikaan itsensä iloita jostain joka ei vaan ole tarkoitettu meille.
Epätoivon tunteet ja suuren suuret pettymykset ovat kuin varjo auringon tiellä. Koskien kaikkia viime ajan tapahtumia. Mietin ihmisten eritapoja surra ja purkaa asioita. Kuinka tämä vaikuttaa ihmissuhteisiin sekä siihen läheminpään suhteeseen...
Minä tunnen tunteellisena ihmisenä äärettömän isoja tunnemyrskyjä, joita yritän välillä painaa mieleni syövereihin. Välillä en näytä edes miehelleni kuinka masentunut ja ahdistunut olo minulla on. Hymyilen ja pakenen todellisuutta. Mieheni ei jää juurikaan miettimään asioita, ei pysähdy miettimään eikä anna niille valtaa.. Terapoi itseensä harrastuksiensa parissa Hän ei vajoa synkkyyteen ja toivottomuuteen.. Välillä jopa mietin tuntuuko tämä sille ihan saman tekevältä, kunnes taas huomaan hänen kiinnostuvan asiasta. Kysyn missä mennään ja mikä fiilis. Saan vastaukseksi, miksi käyttää voimansa siihen, kun voi vaan kulkea virran mukana. Sitä minäkin haluiaisin. Ja yritän.
Välillä toivon itsekkin olevani helpompi luonne, ja se rauha joka virtaa miehestäni on uskomatonta. Hän tukee minua hiljaisin elein. Mukana polilla huomaan hänen kiinnostuneena kuuntelevan lääkärin teorioita, siitä että meillä on mahdollisuus. Hoitojen alkaessa juttelemme hetken asiasta, muuten asiasta ei keskustella juurikaan, muutakun silloin kun minä pahoittelen tunteitten vuoristo rataa ja hormoonien sivuoireitten kiroamista. Jotenkin tämä tuntuu niin oudolta. Kun kaikki hoidot konkreettisesti tehdään naiselle, miehen tehtäväksi todella vaan jääkin se että toimittaa "tavaransa" ajoissa paikalle. Tämä kaikki saa välillä tunteet, että kuinka epäoikeuden mukainen maailma on, miksi en voi olla vaan normaali, missä on vika.. Oma minä kuva normaalista hedelmällisestä naiseudesta muuttuu. Pitääkö minun olla tässäkin asiassa niin perkeleen erinlainen.
Lapsettomuus hallitsee elämää, joka tilanteissa, se on joka hetkessä mukana vaikka itse sen ei niin tahtoisi olevan. Miettien kaikkia keinoja mitä on yrittänyt. tupakoimattomuudesta greippimehu kuureihin, vyöhyketerapiasta stressaamattomuuteen ja yrittämättömyyteen... ei se vaan seuraa mukana... Aamulla kun avaat telvision ensimäisenä siellä pomppii lasten ohjelmat. Voi kun voisi vaan istahtaa oman pienen kanssa katsomaan tuota . Syödessä aamupalaa, avaat lehden jossa joka toisella sivulla mainostetaan lasten vaatteita taikka leluja. Töissä ollessaan (työskentelen yläkoululla) huomaat jakaessa oppilaille kokeita kotiin vietäväksi. Ja sitten niihin vanhempien allekirjoitus. Pysähtyy miettimään sitäkin hetkee, kuinka vaan odottaa sitäkin hetkeen että oma lapseni toisi koulusta kokeen johon saisin huoltajana kirjottaa nimeni. Käsittämätöntä, mutta totta. Asioita joissa ei ole koskaan kuvitellut olevan sen suurempaa tarkoitusta muuttuu täysin mielessä asiaksi jolla onkin suuri merkitys....
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
"Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä."
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä."
Herkkä olo tila, menkkojakaan ei viel kuulu vaikka kaks päivää on ollu jo tuntemuksia..
Pakoni loppuun juostu on
"Mä olen kyllästynyt niihin,
Voimiin jotka ohjailee mun elämää.
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä onko se väärin,
Kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.
Sillä niin olis käynyt,
Jos ois jäänyt eiliseen kii.
Ja pakotan pitämään itseni koossa,
En ole se surkea rätti,
Jonka sydän on imetty kuiviin.
En rakenna sille kotiini huonetta."
Linkki : Vapaa
en usko, että tähän tunteeseen on muuta lisättävää...
Voimiin jotka ohjailee mun elämää.
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä onko se väärin,
Kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.
Sillä niin olis käynyt,
Jos ois jäänyt eiliseen kii.
Ja pakotan pitämään itseni koossa,
En ole se surkea rätti,
Jonka sydän on imetty kuiviin.
En rakenna sille kotiini huonetta."
Linkki : Vapaa
en usko, että tähän tunteeseen on muuta lisättävää...
tiistai 20. marraskuuta 2012
Tyhjyys
Tunnen alavatsassani painetta.. miettien herkkiä olojani tietän, kohta se taas tulee taas. Veri. Se puhdistava veri, joko vie joka kuukautena toiveeni hetkestä... Kp24...
Tämä tyhjyyden tunne on melkein käsinkosketeltava. Tämä hetki on kovin tyhjä ja hiljainen. Jos tämän hetken saisin pullon sisälle. siellä olisi usva. harmahtava usva jonka lävitse ei nää.
Tämä tyhjyyden tunne on melkein käsinkosketeltava. Tämä hetki on kovin tyhjä ja hiljainen. Jos tämän hetken saisin pullon sisälle. siellä olisi usva. harmahtava usva jonka lävitse ei nää.
elän silti, en koskaan luovuta
In my sweetest dreams I'm with you
Even if somebody tried to stop my heart
I'm still alive I will never give up
Even if somebody tried to stop my heart
I'm still alive I will never give up
maanantai 19. marraskuuta 2012
Olen elossa taas?
Väillä unohdun miettimään kuinka täällä jaksaa päivästä toiseen tallustaa. Tuntuu välillä että oi miksi oiiii miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa. vai kun sillon kun ne voimat on vähissä kaikki vaan tuntuu niin suurelta. välillä pitää pysähtyä oikein muistamaan sitä että toivoa on vielä. Jos ei ole toivoa ei ole mitään..
Viikonloppu oli aikamoinen tunteitten vuoristo rata. Perjantaina rauhallisissa merkeissä lepäilin pois kipujani, miheni ollessa viihteellä kerkesin rauhassa omaa aikaa ajatuksille ottaen miettimään.. mutta Olen miettiny monesti että kuinka ihmeessä oon selvinny tästä kaikesta lävitse. Kaikista niistä tunteista ja tapahtumista missä elämä on minua kuljettanut.
Lauantai meni usvassa ja pohtiessa miten tämä sairasteluni etenee, nyt on siis tiedossa että vatsalaukku tähystetään, ja ylävatsa ultrataan ja sit kovasti toivoen etten joudu puukon alle enään, vaan oikeesti olisi lääke jolla tämän voisi hoitaa...Kai tuo pelko terveyden menettämisestäkin tuo omat stressinsä. Moni sanoo että ole stressaamatta et kaikki menee hyvin. Kaiken tän jälkeen on vaikea uskaltaa antaa virran viedä. Vaan piiloudun ja suljen sydämeni annan ajan parantaa..? Olisiko jo aika vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa vaan mennä. Katsoa mihin tämä vie? Olen miettinyt myös että tahtoisin tiputtaa vielä painoani. Avaimet on minulla itselläni, mutta kun olisi voimia käyttää niitä.
Sunnuntai. Katastrofi päivä. Tunteet pinnassa jo heti herättyä. Hellyys pula ja älytön tarve rakkaudelle. Se tunne kun syli on tyhjä ja puuttuu se kaikista tärkein, jolle tahtoisi miehensä lisäksi antaa rakkautta. Koirat saa tietenkin sitä osakseen...Olen aika tempperamenttinen luonne. Ja äkkipikainen, tunteikas ja räiskyvä. Välillä menee low asentoon mutta välillä tuntuu siltä kun tulipallo sisälläni yrittäisi päästä pois. Ja sitten syntyy räjähdys. Niin kävi nyt. Hermot menivät, pienetkin asiat saivat minut kilahtamaan. Tuntuu kun missään ei olisi mitään järkeä. Kaikki suuret haaveeni loittonevat ja tuntuu että mikään ei onnistu. Epätoivon hetki... Mieheni sanoi minulle että jos hän ei voi tuoda minulle mitä minä tahdon mun ei auta vaihtaa kuin ukkoa... Ihminen jota rakastan eniten maailmassa. En voisi elää ilman häntä. kaikki kaatuisi ja asiat jotka vielä ovat elämässäni menettäisi merkityksensä. Kunnes hän sanoi että emäntää ei itsevaihtaisi. Se sai taas tunteeni pintaan. En minä halua ketään muuta, olen onnellinen hänen kanssaan, mutta sitten kun se tunne tulee että jotain suurta puuttuu...Lopulta...
Kaiken tunteen sekamelska päätyi siihen että sain vielä aikaan riidan jolloin heitän kauppakassin räjähdysmaisesti keittiö seinää päin, tavaroiden hajotessa pitkin keittiötä, huuutaen ja kiroten elämää. Mitä helvettiä multa odotetaan. Mitä voin tehdä. Rauhoitun hetken yksikseni... Pyydän mieheltäni anteeksi suuria tunteiden purkauksia.. saan anteeksi. säikähdän omaa käyttäytymistäni. Siivoan ja syömme yhdessä päivällistä. Sovimme että asiasta ei enään puhuta. Kaikki on käyty lävitse.. illalla huomaan kuinka tyhjä ja puhdas olo sisälläni on. Tyhjä mutta rauhallinen. Kaikki tunteet tuli purettua. Kaikki suuret paineet sisälläni, ne on nyt vapaana kodissani. Se tuska se suru se pettymys ja lopulta se ilo ja rakkaus joka taas kietoutuu minun ja mieheni välille. <3
Tähän voin kiteyttää loistavan tulkinnan jonka ihana jonnen biisistä loi katri helena:
Olen elossa taas
Viikonloppu oli aikamoinen tunteitten vuoristo rata. Perjantaina rauhallisissa merkeissä lepäilin pois kipujani, miheni ollessa viihteellä kerkesin rauhassa omaa aikaa ajatuksille ottaen miettimään.. mutta Olen miettiny monesti että kuinka ihmeessä oon selvinny tästä kaikesta lävitse. Kaikista niistä tunteista ja tapahtumista missä elämä on minua kuljettanut.
Lauantai meni usvassa ja pohtiessa miten tämä sairasteluni etenee, nyt on siis tiedossa että vatsalaukku tähystetään, ja ylävatsa ultrataan ja sit kovasti toivoen etten joudu puukon alle enään, vaan oikeesti olisi lääke jolla tämän voisi hoitaa...Kai tuo pelko terveyden menettämisestäkin tuo omat stressinsä. Moni sanoo että ole stressaamatta et kaikki menee hyvin. Kaiken tän jälkeen on vaikea uskaltaa antaa virran viedä. Vaan piiloudun ja suljen sydämeni annan ajan parantaa..? Olisiko jo aika vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa vaan mennä. Katsoa mihin tämä vie? Olen miettinyt myös että tahtoisin tiputtaa vielä painoani. Avaimet on minulla itselläni, mutta kun olisi voimia käyttää niitä.
Sunnuntai. Katastrofi päivä. Tunteet pinnassa jo heti herättyä. Hellyys pula ja älytön tarve rakkaudelle. Se tunne kun syli on tyhjä ja puuttuu se kaikista tärkein, jolle tahtoisi miehensä lisäksi antaa rakkautta. Koirat saa tietenkin sitä osakseen...Olen aika tempperamenttinen luonne. Ja äkkipikainen, tunteikas ja räiskyvä. Välillä menee low asentoon mutta välillä tuntuu siltä kun tulipallo sisälläni yrittäisi päästä pois. Ja sitten syntyy räjähdys. Niin kävi nyt. Hermot menivät, pienetkin asiat saivat minut kilahtamaan. Tuntuu kun missään ei olisi mitään järkeä. Kaikki suuret haaveeni loittonevat ja tuntuu että mikään ei onnistu. Epätoivon hetki... Mieheni sanoi minulle että jos hän ei voi tuoda minulle mitä minä tahdon mun ei auta vaihtaa kuin ukkoa... Ihminen jota rakastan eniten maailmassa. En voisi elää ilman häntä. kaikki kaatuisi ja asiat jotka vielä ovat elämässäni menettäisi merkityksensä. Kunnes hän sanoi että emäntää ei itsevaihtaisi. Se sai taas tunteeni pintaan. En minä halua ketään muuta, olen onnellinen hänen kanssaan, mutta sitten kun se tunne tulee että jotain suurta puuttuu...Lopulta...
Kaiken tunteen sekamelska päätyi siihen että sain vielä aikaan riidan jolloin heitän kauppakassin räjähdysmaisesti keittiö seinää päin, tavaroiden hajotessa pitkin keittiötä, huuutaen ja kiroten elämää. Mitä helvettiä multa odotetaan. Mitä voin tehdä. Rauhoitun hetken yksikseni... Pyydän mieheltäni anteeksi suuria tunteiden purkauksia.. saan anteeksi. säikähdän omaa käyttäytymistäni. Siivoan ja syömme yhdessä päivällistä. Sovimme että asiasta ei enään puhuta. Kaikki on käyty lävitse.. illalla huomaan kuinka tyhjä ja puhdas olo sisälläni on. Tyhjä mutta rauhallinen. Kaikki tunteet tuli purettua. Kaikki suuret paineet sisälläni, ne on nyt vapaana kodissani. Se tuska se suru se pettymys ja lopulta se ilo ja rakkaus joka taas kietoutuu minun ja mieheni välille. <3
Tähän voin kiteyttää loistavan tulkinnan jonka ihana jonnen biisistä loi katri helena:
Olen elossa taas
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Henkiset ja fyysiset kivu+ selittämätön lapsettomuus
tänään sairaslomani jatkuu maanataihin. kipukohtaukset ovat päällä jatkuvasti ja sain lähetteen kirurgian polille toivon että ei leikkaukseen sillä en jaksa enään yhtään enempää. kuhan selviäis syy..
Nyt on tuonut kyllä onneks nää fyysiset kivut sen tunteen että elän sittenkin, en ole täysin tunnoton kun välillä mikään ei tuntunut enään miltään.
Kuinka turhauttavaa selittämätön lapsettomuus on. Oikeasti.. kun polin lääkäri ja yksityisen puolen lääkäri kehuu kohdun lima kalvojen paksuutta ja kaikkia nättejä munarakkuloitta Sitten pannaan ja pannaan kuukaudesta toiseen ja vuositolkulla kalenterin kanssa tikuttaen ovulaatiota. Voi prkl kun oon ilonen että nyt sen positiivisen tuloksen synnyttyä ravataan hoidoissa ja tutkimuksissa ihmeteltävänä.. ootetaan raskaustestin tuloksia ja kaikki vain levittelevät käsiään ja pistää pään sekaisen kun mitään syytä ei löydy.
sain tänään katselua erilaiset äidit lapsettomuus jakson.. työtä teki tehdä se että sain oikeesti katsottua... itkuhan siinä tuli usempaankin otteeseen.. Siinä kaikki on niin totta siinä jaksossa kun ite kamppailee samojen tunteitten kanssa. ja kuinka suuri merkitys lapsettomuudella on joka päiväiseen elämään ja arkeen. ja parisuhteeseen.
jakson voit katsoa tästä linkistä
Nyt on tuonut kyllä onneks nää fyysiset kivut sen tunteen että elän sittenkin, en ole täysin tunnoton kun välillä mikään ei tuntunut enään miltään.
Kuinka turhauttavaa selittämätön lapsettomuus on. Oikeasti.. kun polin lääkäri ja yksityisen puolen lääkäri kehuu kohdun lima kalvojen paksuutta ja kaikkia nättejä munarakkuloitta Sitten pannaan ja pannaan kuukaudesta toiseen ja vuositolkulla kalenterin kanssa tikuttaen ovulaatiota. Voi prkl kun oon ilonen että nyt sen positiivisen tuloksen synnyttyä ravataan hoidoissa ja tutkimuksissa ihmeteltävänä.. ootetaan raskaustestin tuloksia ja kaikki vain levittelevät käsiään ja pistää pään sekaisen kun mitään syytä ei löydy.
sain tänään katselua erilaiset äidit lapsettomuus jakson.. työtä teki tehdä se että sain oikeesti katsottua... itkuhan siinä tuli usempaankin otteeseen.. Siinä kaikki on niin totta siinä jaksossa kun ite kamppailee samojen tunteitten kanssa. ja kuinka suuri merkitys lapsettomuudella on joka päiväiseen elämään ja arkeen. ja parisuhteeseen.
jakson voit katsoa tästä linkistä
tiistai 13. marraskuuta 2012
suunnitelu käynti ja suuria tunteita
Kerron hieman tapahtumista.. olen ollut elokuussa sappileikkauksessa jonka jälkeen on ollu hermokipuja ja pitkää sairastelua, jonka vuoksi taloudellisestikkin rupee olemaan tiukilla. On paljon asioita joita on joutunut stressaamaan, sairauslomaa, kipuja, oikeuskäsittelyjä, lapsettomuutta, muiden ongelmia ja tuntuu siltä kun jokainen päivä olisi vain haaste jo pelkästään se että jaksaa nousta sängystä..
Lähdin viikonloppuna nollamaan tilanneta tallinnaan ihanalla tyttöporukalla. Otimme siinä laivalla ilolientä tietyssä rajoin ja aamulla oli tarkoitus suunnata shoppailu reissulle satamaan. Kunnes aloin oksentamaan. sitä jatkui 13h, pelkkää sappinestetta ja seassa verta. muuta lähtivät maihin, itse jäin toipumaan hyttiin. Koko paluu matka laivalla vietin vessassa. Mietin kuinka selviän hengissä. Olin varma että nytten se noutaja saapuu. Kuinka matkustaa helsingistä tilausbussilla reilu 300km. Laivasta terminaaliin oksensin pussiin koko matkan. Terminaalin pihassa suuntana ei ollutkaan koti vaan haartmanian päivystys sairaala. Siellä sitten vietin yön tarkkailussa ja kipulääkkeissä ja tiputuksessa. Ma pääsin taksilla kotiin, koska julkisella ei ollut voimia matkustaa.. Nyt on kivut päällä vieläkin ja pohdintana voinko toipua kotona vai mennäkö sairaalaan? mistä on kyse. Diagnoosi: stressi on todennäiköisesti aiheuttanut alkuoksentamisen ja kipu ylitti kipurajan ja oksentaminen jatkui...
Tänään se sitten oli. lapsettomuus polin suunnittelu käynti ja ivf:n hoito suostumukset. Tarkoitus oli että eka ivf: olisi ensi kuussa. Kunnes tajusimme että 670€ joulukuussa ja jos ei tuota tulosta niin 670€ tammikuussa. Päädyimme siis neljänteen inssiin. Tästä kierrosta ei ollu clomeja käytössä enkä ole tikutellut eli en tiedä onko luomu ovista olemassa. jotenkin ei jaksaisi edes ajatella enään mitään. Tämä kierto tuntuu olevan aivan järkyttävän kaamea ja piinallinen vaikka mitään ylimääräisiä hormooneja ei ole kuvioissa<. Nyt taitaa olla kierto pv 17 eli ovis vois olla vielä mahdollinen.
Jotenkin tämä kuukaus on ollut henkisesti todella rankka. Tuntuu kuin olisin aivan loppu, enkä enää jaksaisi lainkaan. Lapsettomuus lääkärin sanat. kummassakaan ei nyt näytä olevan mitään vikaa. että täysin "pihalla ollaan".. Hän käski ajatella positiiivisesti. Kerroin että olen miettiny että nyt tämä yksi eli neljäs inssi kierto sitten yksi ivf sit pidän tauon ja haluan tiputtaa ainakin 10kg ennen kuin tulee 2 viimeista ivf:ää. Tässä tajusin että en edes odota että nämä tuottaisi tulosta.. välillä olen heittämässä clomit roskiin ja milloin sanomassa että koko projekti oli tässä. Tosin välillä tajua että tässä vaiheessa ei kannata heittää tiskiin hanskoja.. eikö?
Isänpäivä oli ja meni tuossa sairaalassa ollessa. Jolloin mietin. että olisiko minusta koskaan ihmistä joka antaisi miehelleen mahdollisuuden siihen että hän pääsisi viettämään tätä päivää isänä.... Yritän olla miettimättä täysin liikoja miettimättä ja toivomatta. viime kierrosta kerkesin rakentaa jo pilvilinnoja vaikka sanoin itselleni että niin en tule tekemään, mutta sisällä asuu joku muu joka ne rakentaa. minä olen vain se joka niistä alas tipahtaa.. NEGA testi. joka kuukauden kirous.
Elättelen ehkä vieläkin ns.luomuvauvan mahdollisuutta mielessäni, kun syytä ei löydy. En tosin oikein uskalla edes ajatella miltä tuntuisi tehdä se positiivinen testi. jos siinä olisikin ne kaksi viivaa? apua.
Olisi nämä ns pakolliset jutut käytyny. entä sitten kun hoidot on ohi, mitä sitten teen. Jääkö toiveet vai voinko vaan päästää irti unelmastani. Raskainta jotennkin on se ettei tiedä missä kohtaa matkaa ollaan, jatkuuko hoidot löytyykö keino. Mikä hoitojen päässä odottaa? Joka on aika luovuttaa, olen niin väsynyt. Kaiken tämän keskellä pitäisi olla iloinen ystävä hyvä työntekijä, hyvä avopuoliso ja jaksaa pitää koti kunnossa. Tänään en siivoa, koska tuntuu kipuja, onko sillä mitään väliä jos lattialla on muruja ja pöly pallot vyöryvät. Kun huomaa kahvikupin jäljet pöydässä. Elämisen jälkiä? Ehkä elän sittenkin.
Lähdin viikonloppuna nollamaan tilanneta tallinnaan ihanalla tyttöporukalla. Otimme siinä laivalla ilolientä tietyssä rajoin ja aamulla oli tarkoitus suunnata shoppailu reissulle satamaan. Kunnes aloin oksentamaan. sitä jatkui 13h, pelkkää sappinestetta ja seassa verta. muuta lähtivät maihin, itse jäin toipumaan hyttiin. Koko paluu matka laivalla vietin vessassa. Mietin kuinka selviän hengissä. Olin varma että nytten se noutaja saapuu. Kuinka matkustaa helsingistä tilausbussilla reilu 300km. Laivasta terminaaliin oksensin pussiin koko matkan. Terminaalin pihassa suuntana ei ollutkaan koti vaan haartmanian päivystys sairaala. Siellä sitten vietin yön tarkkailussa ja kipulääkkeissä ja tiputuksessa. Ma pääsin taksilla kotiin, koska julkisella ei ollut voimia matkustaa.. Nyt on kivut päällä vieläkin ja pohdintana voinko toipua kotona vai mennäkö sairaalaan? mistä on kyse. Diagnoosi: stressi on todennäiköisesti aiheuttanut alkuoksentamisen ja kipu ylitti kipurajan ja oksentaminen jatkui...
Tänään se sitten oli. lapsettomuus polin suunnittelu käynti ja ivf:n hoito suostumukset. Tarkoitus oli että eka ivf: olisi ensi kuussa. Kunnes tajusimme että 670€ joulukuussa ja jos ei tuota tulosta niin 670€ tammikuussa. Päädyimme siis neljänteen inssiin. Tästä kierrosta ei ollu clomeja käytössä enkä ole tikutellut eli en tiedä onko luomu ovista olemassa. jotenkin ei jaksaisi edes ajatella enään mitään. Tämä kierto tuntuu olevan aivan järkyttävän kaamea ja piinallinen vaikka mitään ylimääräisiä hormooneja ei ole kuvioissa<. Nyt taitaa olla kierto pv 17 eli ovis vois olla vielä mahdollinen.
Jotenkin tämä kuukaus on ollut henkisesti todella rankka. Tuntuu kuin olisin aivan loppu, enkä enää jaksaisi lainkaan. Lapsettomuus lääkärin sanat. kummassakaan ei nyt näytä olevan mitään vikaa. että täysin "pihalla ollaan".. Hän käski ajatella positiiivisesti. Kerroin että olen miettiny että nyt tämä yksi eli neljäs inssi kierto sitten yksi ivf sit pidän tauon ja haluan tiputtaa ainakin 10kg ennen kuin tulee 2 viimeista ivf:ää. Tässä tajusin että en edes odota että nämä tuottaisi tulosta.. välillä olen heittämässä clomit roskiin ja milloin sanomassa että koko projekti oli tässä. Tosin välillä tajua että tässä vaiheessa ei kannata heittää tiskiin hanskoja.. eikö?
Isänpäivä oli ja meni tuossa sairaalassa ollessa. Jolloin mietin. että olisiko minusta koskaan ihmistä joka antaisi miehelleen mahdollisuuden siihen että hän pääsisi viettämään tätä päivää isänä.... Yritän olla miettimättä täysin liikoja miettimättä ja toivomatta. viime kierrosta kerkesin rakentaa jo pilvilinnoja vaikka sanoin itselleni että niin en tule tekemään, mutta sisällä asuu joku muu joka ne rakentaa. minä olen vain se joka niistä alas tipahtaa.. NEGA testi. joka kuukauden kirous.
Elättelen ehkä vieläkin ns.luomuvauvan mahdollisuutta mielessäni, kun syytä ei löydy. En tosin oikein uskalla edes ajatella miltä tuntuisi tehdä se positiivinen testi. jos siinä olisikin ne kaksi viivaa? apua.
Olisi nämä ns pakolliset jutut käytyny. entä sitten kun hoidot on ohi, mitä sitten teen. Jääkö toiveet vai voinko vaan päästää irti unelmastani. Raskainta jotennkin on se ettei tiedä missä kohtaa matkaa ollaan, jatkuuko hoidot löytyykö keino. Mikä hoitojen päässä odottaa? Joka on aika luovuttaa, olen niin väsynyt. Kaiken tämän keskellä pitäisi olla iloinen ystävä hyvä työntekijä, hyvä avopuoliso ja jaksaa pitää koti kunnossa. Tänään en siivoa, koska tuntuu kipuja, onko sillä mitään väliä jos lattialla on muruja ja pöly pallot vyöryvät. Kun huomaa kahvikupin jäljet pöydässä. Elämisen jälkiä? Ehkä elän sittenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)